Kun Vekaranjärven varuskunnassakin on yli 1700 alokasta, on kaikille suoritettavat toimenpiteet pakko hoitaa liukuhihnatekniikalla. Myös armeijassa hoidettavat rokotukset kuuluvat tämän tekniikan piiriin. Ennen rokotuksia koko yksikkö järjestäytyi aakkosjärjestykseen. Seuraavaksi ryhmä siirtyi kaartinhalliin ja riisui paitansa. Etenimme jonossa virkailijan luo, joka tarkisti rokotustodistukset, ja antoi mahdolliset vapautukset niille, joilla oli jo rokotukset voimassa (harvat poikkeukset). Virkailijoiden jälkeen jono eteni neljään rokotuspisteeseen, jossa rokotettava istuu tuolille ja molemmilta puolilta isketään piikit olkapäihin. Siitä sitten jatketaan ulos.
Voitte vain kuvitella millainen stressihien haju hallissa leijaili, kun 1700 enemmän tai vähemmän piikkikammoista ukkoa rokotetaan sarjatulella.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Ensimmäinen aamu
Sanotaan, että ensimmäinen aamu on se pahin. Minulle ei ainakaan 05:45 herääminen tuottanut vaikeuksia, kun olen viimeisen vuoden ollut töissä, jossa on tuohon aikaan oltu jo työpaikalla. Aikaa aamutoimiinkin oli ihan hyvin, mutta ensimmäisen aamun kunniaksi se hoidettiin johdetusti, eli jouduimme tuvittain juoksemaan pesulle kovalla kiireellä. Aamutoimien jälkeen pukeutumiseen ja muuhun oli varattu aikaa aivan riittävästi.
Kun aamupalan aika alkoi lähestyä, huudettiin käytävältä "dress code", eli pukeutumisohjeet, ja samalla ilmoitettiin aikaa 10min. Viiden minuutin kohdalla huudettiin uusi aika, jolloin kaappien piti olla jo kiinni. Yhden minuutin kohdalla kaikkien pitää istua tuoleilla "jäkittämässä", eli istumassa typerässä asennossa, jossa ei saa liikkua. Viimeisenä tupien oville muodostetaan jono pituusjärjestyksessä, jonka jälkeen juostaan yksikön takapihalle kovalla vauhdilla. Kuulostaa ja tuntuu välillä naurettavalta pelleilyltä, mutta on se toisaalta nopea tapa valmistaa ja siirtää yli 100 hengen yksikköä paikasta toiseen.
Kun aamupalan aika alkoi lähestyä, huudettiin käytävältä "dress code", eli pukeutumisohjeet, ja samalla ilmoitettiin aikaa 10min. Viiden minuutin kohdalla huudettiin uusi aika, jolloin kaappien piti olla jo kiinni. Yhden minuutin kohdalla kaikkien pitää istua tuoleilla "jäkittämässä", eli istumassa typerässä asennossa, jossa ei saa liikkua. Viimeisenä tupien oville muodostetaan jono pituusjärjestyksessä, jonka jälkeen juostaan yksikön takapihalle kovalla vauhdilla. Kuulostaa ja tuntuu välillä naurettavalta pelleilyltä, mutta on se toisaalta nopea tapa valmistaa ja siirtää yli 100 hengen yksikköä paikasta toiseen.
Palvelukseen astuminen
Ensimmäinen päivä ja palvelukseen astuminen Kouvolan Vekaranjärven varuskuntaan 1787:n muun varusmiehen kanssa oli edessä. Palvelukseen astumisen tuli tapahtua viimeistään klo 16 mennessä, mutta lähdimme Vantaalta jo klo 10 lähtevällä junalla. Junamatka tuntui menneen aivan liian nopeasti, samoin bussikuljetus Kouvolan asemalta Vekaranjärvelle ja olimmekin perillä hieman ennen yhtä.
Paikanpäällä meidät sitten ohjattiin sisätiloihin, jossa jonotimme henkilökohtaisten tavaroiden tarkastamiseen. Paikalla oli poliisi huumekoiran kanssa, joskin koiraa tuntui kiinnostavan enemmän nurkkiin paskominen ja oman hännän jahtaaminen. Tarkistuksessa tavarat käytiin läpi, lääkkeistä kyseltiin ja teräaseita etsittiin. Tuntuivatpa tavalliset nahkahansikkaanikin kiinnostavan tutkijaa. Tarkastuksen jälkeen kuljimme Kaartin kinoon, eli varuskunnan "auditorioon". Auditoriossa jonotettiin virkailijan eteen, joka huusi yksikön nimen lyhennöksen kovaan ääneen, jolloin penkeillä istuvat yksikön edustajat vastasivat huutoon. Mitään ohjeita ei annettu, vaan jokaisen piti itse päätellä toimintatapa ja juosta sitten huutajien perään.
Yksiköihin jakamisen jälkeen siirryimme alikersanttien perässä liinavaatevarastolle, jossa pieneen kassiin heitettiin lakanat, alusvaatteet, tyyny ja muita liinavaatevarastolta saatavia tarvikkeita. Nämä varusteet kannettiin yksikköön, jossa meiltä kyseltiin muutamat perustiedot ja meidät jaettiin jaoksiin ja tupiin. Rappuset ylös omaan tupaan ja liinavaatevarastolta saadut tavarat nopeasti kaappiin. Tästä jatkettiin sitten alakerran tykkihalliin, josta saimme kuljetuksen itse varustevarastolle. Kuljetus tapahtui pressulla katetun pilkkopimeän kuorma-auton lavalla, jossa ei saanut pidettyä juuri mistään kiinni ja kuorma-auto pomppi ja tuntui välillä ajavan ympyrää. Ajantaju lähti kyydissä täysin, mutta matka kesti tuskin viittä minuuttia kauempaa. Varustevarastolla sitten kiinnitimme suuren "morttisäkin" eräänlaiseen ostoskärryyn, jolla sitä sai siirrettyä helposti pisteeltä toiselle. Jokaisen pisteen kohdalla joku heitti säkkiin tavaran, tai sitten sen joutui itse poimimaan pöydältä ja pakkaamaan säkkiin. Aikaa ei juuri tuhlattu ja muutamassa minuutissa säkki oli täysi ja se raahattiin takaisin kuorma-auton kyytiin. Kuorma-auto vei meidät takaisin yksikköön, josta säkki raahattiin 2 kerrosta ylemmäs omaan tupaan. Säkki painoi aika julmetusti ja ongelmaksi muodostui sen valtava koko, siitä kun ei tahtonut saada juuri minkäänlaista otetta.
Noin kuuden tunnin odottelun, jonottamisen, tavaroiden kantelun, kaapin täyttämisen ym. toiminnan jälkeen pääsimme vihdoin syömään. Kello 23 mennessä pääsimme vihdoin nukkumaan ja sängyssä pyöriessä ensimmäisen päivän opetus valkenikin minulle: aina on kamala kiire jonnekin odottamaan. Kun on odotettu, on kauhea kiire tehdä jotain, jonka jälkeen taas kiire seuraavaan odotukseen. Ensimmäistä aamua jännittäessä..
Paikanpäällä meidät sitten ohjattiin sisätiloihin, jossa jonotimme henkilökohtaisten tavaroiden tarkastamiseen. Paikalla oli poliisi huumekoiran kanssa, joskin koiraa tuntui kiinnostavan enemmän nurkkiin paskominen ja oman hännän jahtaaminen. Tarkistuksessa tavarat käytiin läpi, lääkkeistä kyseltiin ja teräaseita etsittiin. Tuntuivatpa tavalliset nahkahansikkaanikin kiinnostavan tutkijaa. Tarkastuksen jälkeen kuljimme Kaartin kinoon, eli varuskunnan "auditorioon". Auditoriossa jonotettiin virkailijan eteen, joka huusi yksikön nimen lyhennöksen kovaan ääneen, jolloin penkeillä istuvat yksikön edustajat vastasivat huutoon. Mitään ohjeita ei annettu, vaan jokaisen piti itse päätellä toimintatapa ja juosta sitten huutajien perään.
Yksiköihin jakamisen jälkeen siirryimme alikersanttien perässä liinavaatevarastolle, jossa pieneen kassiin heitettiin lakanat, alusvaatteet, tyyny ja muita liinavaatevarastolta saatavia tarvikkeita. Nämä varusteet kannettiin yksikköön, jossa meiltä kyseltiin muutamat perustiedot ja meidät jaettiin jaoksiin ja tupiin. Rappuset ylös omaan tupaan ja liinavaatevarastolta saadut tavarat nopeasti kaappiin. Tästä jatkettiin sitten alakerran tykkihalliin, josta saimme kuljetuksen itse varustevarastolle. Kuljetus tapahtui pressulla katetun pilkkopimeän kuorma-auton lavalla, jossa ei saanut pidettyä juuri mistään kiinni ja kuorma-auto pomppi ja tuntui välillä ajavan ympyrää. Ajantaju lähti kyydissä täysin, mutta matka kesti tuskin viittä minuuttia kauempaa. Varustevarastolla sitten kiinnitimme suuren "morttisäkin" eräänlaiseen ostoskärryyn, jolla sitä sai siirrettyä helposti pisteeltä toiselle. Jokaisen pisteen kohdalla joku heitti säkkiin tavaran, tai sitten sen joutui itse poimimaan pöydältä ja pakkaamaan säkkiin. Aikaa ei juuri tuhlattu ja muutamassa minuutissa säkki oli täysi ja se raahattiin takaisin kuorma-auton kyytiin. Kuorma-auto vei meidät takaisin yksikköön, josta säkki raahattiin 2 kerrosta ylemmäs omaan tupaan. Säkki painoi aika julmetusti ja ongelmaksi muodostui sen valtava koko, siitä kun ei tahtonut saada juuri minkäänlaista otetta.
Noin kuuden tunnin odottelun, jonottamisen, tavaroiden kantelun, kaapin täyttämisen ym. toiminnan jälkeen pääsimme vihdoin syömään. Kello 23 mennessä pääsimme vihdoin nukkumaan ja sängyssä pyöriessä ensimmäisen päivän opetus valkenikin minulle: aina on kamala kiire jonnekin odottamaan. Kun on odotettu, on kauhea kiire tehdä jotain, jonka jälkeen taas kiire seuraavaan odotukseen. Ensimmäistä aamua jännittäessä..
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Hiukset lähti
Hyi s**tana.. Minä olen ollut niin ylpeä kauniista hiuksistani.. ja nyt ne on mytyssä kylppärin roskiksessa ja näytän aivan rotalta. Karu totuus alkaa valkenemaan.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Alku lähestyy..
Eräs taksiblogini kommentoija kannusti minua pitämään inttiajasta omaa blogia, kun taksiblogi jäi nyt toistaiseksi tauolle. Noh, voisihan tätä kokeilla, jos ehtisin vaikka sitten intin aikana kirjoitella tänne jotain mietteitä ja kokemuksia. Toivotaan kuitenkin, ettei tule mahalaskua ja noloa paluuta taksiblogin ääreen.
Lisäsin oikeaan sivupalkkiin pienen laskurin, joka laskee tarkkaa aikaa palvelukseen astumisen viimeiseen kellonaikaan (Öh, outo lause, jota en osaa nyt avata sitten millään, ehkä te ymmärrätte). Kouvolan Vekaranjärvellä pitää siis olla 12.1.2009 viimeistään kello 16:00, ja oikealla oleva laskuri näyttää siis jäljellä olevaa aikaa siihen. Myöhemmin kyseinen laskuri tulee näyttämään aikaa palveluksen päättymiseen, mutta vielähän tuota palveluksen kestoa on mahdotonta sanoa.
Tällä hetkellä laskuri näyttää about 02 Päivää, 19 h, 16 Min, 41 Sek, eli aikaa ei ole mitenkään huomattavasti. Yritän kovasti psyykata itseäni sopeutumaan tuohon ajatukseen, ja olen toistaiseksi siinä onnistunut melko hyvin. Sunnuntai-aamun krapula tulee varmasti lisäämään hieman hermostuneisuutta, joten tunnelmat ovat silloin varmasti hyvin erilaisia. Nyt kun olen tehnyt useamman blogini välityksellä intin alustani näin suuren fanfaarin ja yleisötapahtuman, hirvittää ajatus, että jostain syystä joutuisin lopettamaan palvelukseni kesken. Ei sillä että olisin mitenkään erityisen isänmaallinen, mutta kesken lopettaminen olisi yksinkertaisesti noloa. Eli jos kaikki blogini yllättäen hiljenevät, niin olen todennäköisesti käpertynyt hiljaa johonkin nurkkaan.
Lisäsin oikeaan sivupalkkiin pienen laskurin, joka laskee tarkkaa aikaa palvelukseen astumisen viimeiseen kellonaikaan (Öh, outo lause, jota en osaa nyt avata sitten millään, ehkä te ymmärrätte). Kouvolan Vekaranjärvellä pitää siis olla 12.1.2009 viimeistään kello 16:00, ja oikealla oleva laskuri näyttää siis jäljellä olevaa aikaa siihen. Myöhemmin kyseinen laskuri tulee näyttämään aikaa palveluksen päättymiseen, mutta vielähän tuota palveluksen kestoa on mahdotonta sanoa.
Tällä hetkellä laskuri näyttää about 02 Päivää, 19 h, 16 Min, 41 Sek, eli aikaa ei ole mitenkään huomattavasti. Yritän kovasti psyykata itseäni sopeutumaan tuohon ajatukseen, ja olen toistaiseksi siinä onnistunut melko hyvin. Sunnuntai-aamun krapula tulee varmasti lisäämään hieman hermostuneisuutta, joten tunnelmat ovat silloin varmasti hyvin erilaisia. Nyt kun olen tehnyt useamman blogini välityksellä intin alustani näin suuren fanfaarin ja yleisötapahtuman, hirvittää ajatus, että jostain syystä joutuisin lopettamaan palvelukseni kesken. Ei sillä että olisin mitenkään erityisen isänmaallinen, mutta kesken lopettaminen olisi yksinkertaisesti noloa. Eli jos kaikki blogini yllättäen hiljenevät, niin olen todennäköisesti käpertynyt hiljaa johonkin nurkkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)